Huilu G: ssä
G huilu (tai alttohuilu ) on alempi poikkihuilu kanssa neljänneksellä väli verrattuna klassiseen poikkihuilu joka on viritetty C. Sen kantama vastaa viulun (ja siten neljännen alttoviulun yläpuolella ) etäisyyttä kolmella oktaavilla, joten se on hieman vähemmän pidennetty korkealla diskantilla kuin näiden kahden soittimen.
Putken halkaisija on suurempi kuin klassisen poikittaisen huilun halkaisija. Siinä on joskus kaareva pää, kuten bassohuilu , joka kuulostaa oktaavin klassisen poikittaisen huilun alapuolella. Pienemmät pelaajat suosivat kaarevan pään versiota, mutta suoraa versiota käytetään enemmän akustisista syistä.
Huilun laajuus G: ssä, kolme oktaavia, erittäin poikkeuksellisen korkeilla sävelillä, vastaa C. Sen sävy eroaa kuitenkin jonkin verran, bassossa huomattavasti soinnillisempi, lämmin, samalla hieman verhottu, keskitasoinen, pehmeämpi ja vähemmän voimakas diskantissa. Se on transponointiväline , jonka tulokset kirjoitetaan neljäsosa lähetetyn äänen yläpuolelle. Theobald Boehm rakennettiin puolivälissä XIX : nnen vuosisadan alttohuilu ja koostuu kappaletta tämän välineen, jota on käytetty kuitenkin vasta alussa XX : nnen vuosisadan.
Sitä käytetään paljon vähemmän kuin suurta C- huilua ja jopa pikoloa . Se on erityisen läsnä urasarjat mutta löydämme työpaikkoja sinfonia XX : nnen vuosisadan Maurice Ravel ( Daphnis ja Chloe , lapsen ja loitsuja ), Igor Stravinsky ( Kevätuhri ), Gustav Holst ( planeetat ) , Edgard Varèse ( Amerikan ensimmäiset palkit ) tai viime aikoina John Williams ( Harry Potter ja velhon kivi ).
G huilutekniikka
G-huilun tekniikka on kaikilta osin samanlainen kuin klassisen poikittaisen huilun . Samoin kuin C: n huilu, G: n huilu tuottaa yliaaltoja lähinnä lisäämällä ilmanpainetta huulien liikkeellä. Nämä yliaallot soivat oktaavin tai kahdestoistaosan matalan oktaavin nuotin yläpuolella kattamaan kolmen oktaavin ambituksen.
